Ajatustapa, että ihmiset ovat vain yhdenlaisia, on mielestäni outo. Ettäkö pinnallinen ihminen olisi vain pinnallinen tai mustaan pukeutuva nuori on synkkä ja metallimusiikin ystävä ? Sitähän sopii toki miettiä ja monella varmasti on tästäkin mielipiteensä, kuten minullakin. Törmäsin tälläiseen ajattelutapaan aikaisemmin päivällä ja en voinut olla miettimättä, ovatko ihmiset todellakin näin ahdasmielisiä. Kuten tavallisesti, lähdin miettimään tätä itseni kannalta ja omaa ajatusmaailmaani tutkaillen, sillä en jaksanut kuluttaa mieltäni muiden mielipiteiden tutkimiseen. Tuskin edes pääsisin kovin syvälle, ainakaan niin syvälle kuin omaan päähäni. Sanottavaa on paljon ikuisesta puheenaiheesta.

En tiedä varsinaisesti millainen olen. Näin nopealta tutkimukselta voisin todeta itseni syvällisen pinnalliseksi. Olen ristiriitainen ja ehkä hieman tekopyhäkin, mutta en usko sen satuttavan ketään. Inhoan shoppailua ja rahaa, mutta toisaalta ne tekevät mut hyvin onnelliseksi, tai ainakin tyytyväiseksi. Minun on turha sanoa, että olisin onnellisempi ilman rahaa, kunhan saisin rakkautta. Rakkaus on tärkeä, mutta koska olen nuori ja todennäköisesti vielä naiivi ja ymmärtämätön, rahalla on tärkeä osa elämässäni. Ei mun tarvitsisi mikään multimiljonääri olla, mutta sen verran varakas että edes kerran vuodessa pääsisin matkustamaan ja saisin ostaa myös jotain itselleni laskujen maksamisen ja elämisen ohella. Inhoan kenkäostoksia, mutta rakastan kenkiä. Jostain syystä kenkäpareja on kertynyt enemmän kaappiin kuin tahtoisin myöntää. Inhoan vielä enemmän vaatteiden sovittelua, mutta tykkään pukeutua tyylikkäästi - tai vähintäänkin mukavasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että joka kerta oven sulkeassani lähtisin avokkaissa ja viimeisen päälle kledjuissa, ehei. Kotona saatan kulkea yöpuvussa päivän läpi ja lähden ulos verkkareissa ja naama meikittömänä, koskan olen melko laiska ihminen.

Pienestä saakka intohimoni on ollut lukeminen, kirjoittaminen, kirjat yleensä. Haluan lukea mahdollisimman paljon ja oppia kaikkea hyödyllistä. On totta, että koulukirjat harvoin ovat maistuneet tämän tytön elämässä, mutta kielillä ja historialla on ollut omat vaikutteensa. En voi kutsua itseäni kouluviisaaksi tai hyvin oppineeksi, mutta maalaisjärkeä päästäni ei puutu. Ehkä en osaa keskustella Aristoteleksen ja Platonin eroavaisuuksista, mutta haastapa minut keskustelmaan Harry Pottereista. Ahmin kirjallisuutta kuin bulimikko makeaa. Kirjoittamisesta olen aina pitänyt, kirjoitusblokkeja laskematta. Suuri haaveeni, kuten useasti olen maininnut, on julkaista kirja. Hallitsen myös runojen kirjoittamisen ja satunnaisten biisien. Tänään tulin erittäin iloiseksi saatuani lahjaksi kirjan, jota olin jo kauan havitellut.

Syy siihen, miksi haluan matkustaa on lähinnä se, että ulkomailla tuntuu kodilta. En ole koskaan varsinaisesti sopeutunut Suomeen, mutta hyväksyn sen faktan, että täällä nyt ollaan enkä valita siitä kuten ennen. Vaikka onkin ilmastolle epäterveellistä matkustaa paljon, haluaisin silti käydä mahdollisimman monessa maassa elämäni aikana, tutustua uusiin ihmisiin ja oppia erilaisia kulttuureja.

Kaikean kaikkiaan voisin uskaltaa ilmoittaa, että tuskin eroan perusnuoresta juurikaan. Tiedän paikkani, arvostan ihmisiä, jotka sen ansaitsevat, pidän itsestäni ja olen tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Totta kai sitä aina välillä haaveilee elämän olevan hohdokkaampaa, mutta uskon hohdokkuuden lähtevän itsestä. En häpeä, mistä tulen tai kuka olen. Olen pahoillani, jos joku tuntee myötähäpeää puolestani, en voi sille mitään.

Olen tullut siihen tulokseen, että mun pää on pehmennyt totaalisesti eikä mun pitäisi ajatella niin paljoa. Pää on hieman sekaisin, kun enää tiedä mitä haluan. Syytän suurta määrää romaaneja ja elokuvia/sarjoja, jotka käsittelevät romantiikkaa. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen romanttinen henkilö, mutta elokuvissa ja kirjallisuudessa sitä on miellyttävä lukea. Ne saa mut hymyilemään ja käyttäytymään kuin 5-vuotias jouluna. Ne ovat saaneet mut ajattelemaan, että joku kumppani ei olisikaan niin paha vaihtoehto, kuten olen aina kuvitellut. Tiedän, ettei seurustelu vaadi romantiikkaa, mutta se on vain mun katsaus elämään. Tämä ajatus on vielä niin nuori pääkopassani, että tuskin kykenisin mihinkään kovin vakavaan ja romanttiseen suhteeseen. Mutta enää en kiellä sitä, että olisi kiva pitää jotain kädestä ja yllättyä. Ehkä mä sitä kautta pääsen mun läheisyyden kammosta eroon.

Tavallaan tuntuu kuin itseasiassa olisi jo ihastunut, en vain tiedä kehen. Tiedän vain yhden, joka saattaisi olla mun tyyppiä, mutta tunnen pelkkää ystävyyttä häntä kohtaan. Tuntuu hassulta, että on ikävä häntä, vaikka emme ole kovin läheisiä. Nautin vain suuresti hänen seurastaan. Miten voi erottaa ikävän ja ihastumisen ? Tietenkin ihastusta olisi ikävä, mutta nyt olen hieman hakusessa, että onko edes sellaista. Ja tälläisiä asioita mun ei pitäisi ajatella, koska menen entistä sekaisemmaksi, eikä sellainen sovi mulle. 

Ehkä mun pitäisi vaan antaa olla ja nauttia tästä hyvän olon tunteesta. Kyllä ne asiat varmaan selkenevät jossain vaiheessa, ja jos eivät... niin ainakin on ollut hyvä olla. Nyt upottamaan itseensä ajatusta, että pitäisi nauttia siitä, mitä jo on. Hyvä oloni on ollut jo kauan.

Minä en missään nimessä ole aamuihmisiä, sen olen todistanut tämän kesäloman aikana. Aamu seitsemään valvominen ei tuota ongelmia juurikaan, mutta herääminen... Olin toissapäivänä yötä tädillä ja hän sai repiä mua yli tunnin ylös. Itseasiassa se oli hauskaa, koska meillä oli tietty aikataulu, ja no minä en ole mitenkään taidokas noudattamaan niitä. Mietin kymmenen minuuttia menisinkö suihkuun, jonne sitten pääsin vihdoinkin. Aamuni ovat usein tuijotusta kaukaisuuteen ja epämääräistä örinää. Eli jos haluat kommunikoida kanssani, löydä siihen toinen ajankohta kuin aamu. En varsinaisesti ole mitenkään äkäinen aamulla, mutta en kovin hyödykäs keskustelija. Äsken nuokuin kiehuvan nuudelikattilan yläpuolella silmät kiinni ja olin varma, että pystyyn nukahtaminen on mahdollista. Sillä, että valvoin puoli seitsemään, tuskin on mitään tekemistä väsymykseni kanssa. Tarkoitukseni oli kyllä mennä aikasemmin nukkumaan.

Tietokonettomuuden haittapuolia on se, että olen edelleen kovin laiska. Telkkarista on tullut jonkinnäköinen vastike tietokoneelleni, enkä pidä yhtään siitä faktasta. Olen aina inhonnut televisiota ja sen tarjoomaa roskaa. Inhoan tosi-tv:tä, surkeita dokumentteja siitä kuka on maailman lihavin ja kenellä on isoin ( hyvät niille, jotka näistä pitävät ) ja saippuasarjoja. Tiedän, tiedän, jos kerta inhoan niin paljon niin miksi katon telkkaria... En mä yllämainittuja ohjelmia katsotaan, mutta ne ovat osasyy siihen, miksen koskaan ole avannut telkkaria. Yksi osasyy on se, että isäni uhkasi pienenä, että ihmisestä tulee tyhmä jos katsoo telkkaria. Olen katsonut kasan elokuvia ja pelannut. En olisi koskaan uskonut, että musta tulisi innokas playstationin käyttäjä. Olen myös innostunut katsomaan Gilmoren tyttöjä, joiden kaksi ensimmäistä tuotantokautta on nyt lainassa tädiltäni. Nyt himoan lisää, sillä jotenkin viime yönä siivousintoni lomassa onnistuin katsomaan koko toisen tuotantokauden loppuun. En siis kaikkia jaksoja, mutta 6 jaksoa kyllä. En todellakaan ymmärtänyt miten niihin voi koukuttua.

Tajusin, etten ole sanallakaan maininnut vielä viikon takaista Englannin matkaani. Sitä kuvaavat adjektiivit: loistava, ihana, mieletön ja uskomaton. Ainakin nyt aluksi. Kärsin varmaan jotain matkustamisen jälkeistä masennusta, tai sitten vain ikävöin kovasti takaisin Lontooseen. Madame Tussaudin vahakabinetti oli uskomaton kokemus, Hyde Park Peter Panin patsaineen oli kaunis, Regent Park miellyttävä lenkkimaasto, kiertoajelu Lontoon ympäri teki hyvää silmälle, Grease-musikaali ihastuttava kokemus, Sherlock Holmesin museo oli upea, Oxford Street shoppailijan taivas ja punatukkaiset, pisamanaamaiset pojat saivat rakkauteni. Olen hieman sekaisin, sillä tuon kaiken ja paljon muun kokeminen viikossa oli käsittämätöntä. Olisin yhtä hyvin voinut jäädä sinne asumaan loppukesäksi. Ainut mitä jäin kaipaamaan oli paikallisiin tutustuminen. Kävimme jossain tuon kaiken välissä katsomassa tätini kanssa 17 Again ja suosittelen sitä.

Ja juhannuksesta mainitsen vain muutamalla lauseella. Se oli erilainen edellisiin verrattuna. Tässä ei ollut mukana tippakaan alkoholia, ei kavereita eikä musiikkia ( ellei laske tädin seinänaapurin jyskettä ). Olin tädilläni, katsoimme 5 elokuvaa, joihin kului kymmenen tuntia ja söimme kaikkea roskaa niin paljon, että mahaan sattui loppuyöstä.

Huomenna Lontooseen ja nyt jännitys alkaa tiivistyä. Aloin vasta pesemään pyykkiä, että varmasti huomenna voin jopa keretä pakkaamaan ennen lähtöä.

Olen innoissani !

Tavoitteeni ennen 20-vuotis syntymäpäivääni

1. Lähden Suomesta pidemmäksi kuin kuukaudeksi
2. Teen oikeasti töitä
3. Osallistun kirjoitus- ja valokuvakilpailuun
4. Opettelen puhumaan tunteistani
5. Opettelen uutta kieltä
6. Harjoitan sosiaalista elämääni muutenkin kuin koneen kautta
7. Kuntoilen itseni hyvään kuntoon
8. Yritän antaa jollekin miehelle tilaisuuden, vaikka olen vannoutunut ikisinkku

Tavoitteet, joissa olen jo onnistunut

1. Valmistuin epätoivosta huolimatta
2. En ole luopunut kirjoittamisesta
3. Opettelin sietämään ranskan kieltä
4. Kerroin siskoilleni kuinka tärkeä hän on
5. Olen päässyt tietokoneaddiktiosta
6. Pidän myös vanhoihin kavereihin satunnaisesti yhteyttä
7. Kuntoilen entistä enemmän
8. Ollut hyväntekeväisyydessä

Unitaudin aalto on tainnut iskeä taloomme ja täällä on hirveän hiljaista. Isäpuoli nukkuu sohvalla, äiti takanani sängyssä ja kissa röhnöttää tyynykasan päällä tyytyväisen näköisenä. Mullakin silmät tuntuu painuvan kiinni, mutta en jaksa mennä enää nukkumaan. Heräsin puoli neljä tänään, mikä oli ehdottomasti tämän kesän ennätys. Takanani on siis 14 ja puolen tunnin unet. Toisinaan nukkuminen on ihanaa, mutta herääminen on kamalaa. Herääminen tuntuu usein olevan kauhean vaikeaa mulle. Ylösnousemisessa saattaa helposti mennä puoli tuntia. Nukun joko liian paljon tai liian vähän. Joka tapauksessa tekee aina mieli jäädä nukkumaan. Pidän sängystäni. Se on valtava, pehmeä ja tyynytäytteinen. Tarkemmin ajateltuna vietän siellä paljon aikaa. Huoneessani ei ole pöytää, koska koin sen turhana saatuani läppärin. Sängyssä on pehmeää ja turvallista, pystyy kirjoittamaan, lukemaan ja nukkumaan. Eli juuri sitä, mitä kesällä teen. En käytä tietokonetta enää kuin tunnin päivässä, jos sitäkään ja se tuntuu oudolta, mutta en tunnu tarvitsevan sitä. Nyt vain haluaisin tuon kamalan sateisen ja kylmän sään muuttuvan, että pääsisin ulos.

Siskolla oli eilen synttärit ja tuntui oudolta puhua hänen kanssaan. Iski kauhea ikävä, sillä näin hänet viimeksi viime kesänä. Oli kamalan haikeaa ja oli lähellä etten alkanut itkemään siitä kamalasta ikävästä. En oikeastaan ole tajunnut ennen, miten paljon ikävöinkään häntä. Onneksi me näemme pian.

On surullista huomata kuinka tärkeät ihmisevät vain katoavat elämästä. Tai lakkaavat olemasta tärkeitä. Voin aina muistuttaa itseäni, etten koskaan ole yksin, mutta ei se ole sama. En oikeastaan voi syyttää kuin itseäni huonosta yhteydenpidosta. Olen kamalan surkea pitämään yhteyttä ja sen takia ihmiset vain 'katoavat' elämästäni. Tällä hetkellä elämässäni on kolme tärkeää asiaa; kirjoittaminen ( usko ), kaksi mielettömän hyvää ystävää ( toivo ) ja perhe ( rakkaus ). Ja kyllä, suurin niistä on rakkaus. Vaikka koko maailma tuntuisi kaatuvan päälle, perhe pysyy ja pitää pystyssä. Olen onnekas, kun olen saanut tälläisen perheen. Kaikista erimielisyyksistä huolimatta, tämä on ja pysyy. Joskus toivon olevani se 5-vuotias pikkutyttö, joka pystyi kömpimään iskän viereen nukkumaan, kun pelotti. Enkä häpeä myöntää, että äitini vielä välillä nukkuu vieressäni, koska joskus sitä tuntee olonsa niin kamalaksi, että toisen läsnäolo on kamalan tärkeää. Vanhimmalla pikkusiskollani on myös erittäin tärkeä rooli elämässäni, kuten olen useaanotteeseen maininnut. Tiedän hänen olevan tukipilari, jota vasten nojata, kun ei enää jaksa pysyä pystyssä. Minä teen täysin saman hänelle. Minä rakastan perhettäni, vaikka se onkin hajaantunut ympäri eurooppaa.

Musta on hauska huomata, miten nämä kaksi hyvää ystävääni ovat ne, joiden kanssa vähiten puhun asioistani. Toisen kanssa ainakin keskusteluissa on aina kevyt sävy ja sarkastiset kommentit vilisevät keskustelun ympärillä. Tuntuu kuin kilpailisi, kumpi pystyy naljailemaan pahemmin. Mutta minä pidän siitä. Se on hauskaa ja pistää mut hymyilee. Vaikka hän ärsyttää mut henkihievereihin välillä, minä pidän hänestä. Toinen taas on niin ihana ja hellyyttävä, etten ikinä voisi keksiä mitään ilkeää sanottavaa. Eihän ystävistä yleensäkään sanota mitään pahaa, mutta uskon että ymmärrätte. En näe heitä kumpaakaan juuri ollenkaan, vaikka pitäisi.

Kirjoittamisen uskon olevan sellainen harrastus, joka ei koskaan katoa. Se vain tuntuu helpottavan kaikkea ja saa mut näkemään asiat uudessa valossa. Välillä tulee aikoja, jolloin uskoani käsitellään ja kirjoitusblokit puskevat päälle, mutta niistä päästään. Ehkä joskus saa jotain muutakin kuin blogitekstejä valmiiksi.

Minulla on rakkaus elämään ja elämässä rakkautta. Voiko ihminen muuta pyytää ?

Olen aikoihin näin ylpeä itsestäni.

Ja tunnen onnellisuuteni lisääntyvän. Onnellisuutta on myös musiikki.

Kesäkuu on lähtenyt hyvin käyntiin, jos miinustetaan tämän aamun vastoinkäymiset. Olen onnistunut hankkimaan rusketusrajat, joita en ole koskaan ennen Suomessa saanut. Sain kyllä samalla myös mukavan aurinkoihottuman, mutta en anna sen lannistaa. En ole nyt niin kalpea kuin yleensä ja pidän siitä. Aurinko on paistanut mukavasti, paitsi nyt kahtena viimeisenä päivänä. Onneksi mulla on ollut siskon seura eikä olo ole tuntunut tylsistyttävältä. En voisi kuvitella löytäväni itseäni vieläkin omasta huoneestani lukkiutuneena Harry Potter pleikkapelin ääreen, mitä pelasin perjantaista sunnuntaihin. Välissä tietenkin otin aurinkoa, eiväthän nämä rajat muuten olisi mahdollisia.

Töitä ei ole toistaiseksi kuulunut, mikä on ihan hyvä, sillä eihän mulla ole kameraa. Ja se kyllä ahdistaa. On inhottavaa kulkea ja ajattella 'Hmm, tuosta voisi ottaa kuvan... hmm, niin, eihän mulla ole kameraa'. Saatan saada valmistujaislahjaksi kameran, ja pidän peukkuja sille. Mutta muuten kesä on aika auki. Ei konetta, ei kameraa. Ehkä mä vihdoinkin villiinnyn kirjoittamaan ja lukemaan ja ulkoilemaan. Mulla on kyllä niin paljon kirjoja, mitä pitäisi lukea ennen Saksaan lähtöä.

Nyt en oikeastaan enää tiedä, miten Saksan matkan käy. Tein ehkä hieman typerästi uskoessani vain yhteen vaihtoehtoon. Pidin vain yhteen perheeseen yhteyttä, enkä edes huomioinut muita mahdollisuuksia. Nyt se kostautui mulle; En saanut sitä paikkaa, koska en päässyt lähtemään kesäkuussa. En ole katkera, korkeintaan harmissani. Mulla on vielä mahdollisuus lähteä. Eihän se ainoa perhe Berliinissä ollut. Nyt ei välttämättä tarvitsisi lähteä niin ajoissa.

Olen ollut nyt päivän ilman rakasta macciani ja kameraani, jonka olen mieltänyt kolmanneksi kädeksi. Tänään se ei vielä tunnu niin pahalta, kun on maannut auringossa ja nauttinut lämmöstä ulkona. Huomisenkin vielä kestää, kun hellettä on tiedossa lisää ja siskoni tulee käymään. Mutta entä sitten, kun tulee sateiset päivät ja tuntee itsensä kurjan säikyksi ja pelokkaaksi, eikä keksi mitään tekemistä. Saatan kuulostaa tietokonepakkomielteiseltä, mitä epäilemättä olenkin. Täällä syrjässä asuessa se on ainoa keino olla yhteydessä ihmisiin. Istun porukoiden huoneessa koneen ääressä, mutta tunne ei ole samanlainen. Tämä ei ole minun kone, sormeni eivät ole tottuneet näihin näppäimiin. Puhelinta en osaa käyttää. Ainoat ketkä mulle soittelee kuuluvat sukuuni, noin yleensä. Tekstailen ainoastaan siskoni kanssa. Jotenkin kone on vaan ollut tärkeämpi. Siinä ollessa kaikki on lähellä; musiikki, ystävät, nettitv ja kirjoitukset. En kuitenkaan niin pakkomielteinen konetta kohtaan ole, että vierotusoireet alkaisivat näkyä päälle päin. Kyllä, se välillä ahdistaa, mutta ei vielä. Nyt kun voi nauttia ihanasta ulkoilmasta ja hankkia rusketusta.

Nyt ei soi musiikki, kuten tavallisesti koneella ollessani. Keittiöstä kuuluu kissan mauntaa ja isäpuolen hääräämistä keittiössä. Huomenna on juhlat tiedossa. Äiti istuu olkkarissa ja yskii television äänten häiritessä lisää keskittymistäni. Veljeni naputtaa ikkunaa, enkä oikein tiedä miksi. Kaikki nuo arkipäivän äänet häiritsevät musiikitonta kirjoittamistani. Musiikki kun on aina auttanut mua keskittämään ajatukseni. Se on vähän kuin menisi bussiin ilman mp3-soitinta. Luonnon äänet ovat ainoita, joita pystyn kuuntelemaan menettämättä keskittymiskykyäni.

Hei, onneksi olkoon minä ! Kaikista epäilyistä huolimatta, olen jotenkin onnistunut valmistumaan jostakin koulusta ja ihan hyvin arvosanoin. Olo on vielä niin sekainen, etten ole pystynyt sisäistämään koulun loppumista. Tästäkö tämä aikuisuus sitten todella alkaa.. ja työelämä ? Huh, enpä olisi uskonut. Ja kuukauden päästä mä muutan pois. Vielä muutama kuukausi taaksepäin uskoin asuvani vielä 30-vuotiaana kotona sinkkuopiskelijana.

Huomiset juhlat sisältävät myös veljen nousua yläasteelle ja isäpuolen synttäreitä. Huomenna suuntaan markkinoille ja ostan metrilakua. Ja illalla siskoni seura. Kyllä mä selviän.

1. Kuinka kauan olet kirjoittanut?

- Niin kauan kuin muistan. Osasin jo 4-vuotiaana kirjoittaa nimiä ! Mutta varsinaisen tarinoimisen aloitin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Päiväkirjaa olen pitänyt kolmannesta luokasta asti ja tätä blogia vuoden 2006 lopusta.

2. Novelleja, runoja, pitkiä tarinoita, vai mitä?

- Haluaisin kirjoittaa pitkiä tarinoita. Yleensä aloitan niitä, mutta olen huono saamaan mitään valmiiksi. Runoja ilmestyy tietyin väliajoin, kun fiilistä löytyy. Novelleja en osaa kirjoittaa, kun en osaa lopettaa ajoissa vaan pitkitän kaikkea. En vain usko saavani kaikkea asiaa muutamaan sivuun.

3. Ficcejä/originaaleja?

- Pyrin pysymään orginaaleissa, vaikka ne joskus muistuttavat todella paljon tiettyjä kirjoja/elokuvia. Ficcaamisen jätän niille, jotka muistavat asioita ja jaksavat ottaa asioista selvää. Mä haluan kuitenkin pysyä omissa hahmoissa ja maailmoissa.

4. Lempifandomisi?

- En kirjoita ficcejä, mutta luen niitä. Niitä on niin paljon, etten todellakaan jaksa mainita kaikkia.

5. Lempiparituksesi?

- Pidän niin sanotusta kielletystä rakkaudesta. Heikkouteni ovat parit, joiden kuuluu olla yhdessä, mutta eivät varsinaisesti saisi olla yhdessä. Kuten Romeo & Julia, mutta tähän paritukseen en ole koskaan tuntenut kiintymystä. Pidän sanavalmiista ja velmuista pareista, jotka ärsyttävät toisensa henkihieveriin, mutta silti rakastavat toisiaan. Loistavana esimerkkinä toimii Sharran Red&Jazz-paritus. Omistani lempiparitus on tulevan tarinani Thomas ja Eliza, koska siinä uhmataan muitakin kuin isää ja äitiä. Koska olen tälläinen piiloromantikko, voin myöntää olevani heikkona Stephenie Meyerin The host-kirjan Wanda/Ian- paritukseen. 

6. Lempihahmosi?

- Scarlett O'Hara ehdottomasti lukeutuu yhtiin lempihahmoistani. Pidän henkilön itsekeskeisestä luonteesta ja hänen tavastaan kuvitella olevansa kaikkien miesten mieleen. Yleensäkin vahvat ja itsenäiset naiset lukeutuvat lemppareihini. Pidän myös kaikista sarkastisista ja hieman roistomaisista miehistä, jotka sisimässään ovat ihan hyvällä tarkoituksella. Tyttö ei vaan voi vastustaa 'pahoja poikia'. Paras koskaan itsekirjoittamani hahmo ( tähän mennessä ) on varmaan Charlie. Olen ylpeä, että olen saanut hänestä samaan aikaan todella salaperäisen, mutta silti läpinäkyvän hahmon.

7. Parasta kirjoitusmusiikkia? Kuunteletko paljon musiikkia kun kirjoitat?

- On yleensä vaikea kirjoittaa ilman musiikkia, koska se auttaa kokoamaan ajatukset. Kuuntelen yleensä sen tyyppistä musiikkia, minkä tyyppistä kohtausta kirjoitan. Joskus saan biiseistä jopa ideoita tarinoihini ja ne auttavat. Mitään turhan häiritsevää en kuitenkaan voi kuunnella.

8. Kuinka usein / paljon yleensä kirjoitat?

- Vaihtelee yhtä usein kuin sääkin. Joskus kirjoitan monta sivua toisena hetkenä ehkä kaksi lausetta. Kirjoitan silloin, kun inspiraatio iskee, mitä tapahtuu nykyään todella harvoin. Paitsi nyt on jonkinnäköinen kirjoituskyky palannut. Saatan kirjoittaa yhtä kohtausta viikon, koska olen kovin itsekriittinen tekstejäni kohtaan, enkä koskaan ole tyytyväinen.

9. Suosikkigenre? Ikäraja?

- En pidä mistään tietystä genrestä. Olisi kamalaa lukea pelkkää romantiikkaa tai pelkkää toimintaa. Tykkään lukea ja kirjoittaa vähän sekalaista. Ehkä romantiikka ja toiminta yhdessä pelaavat melko hyvin. En pidä liiasta siirapista enkä missään tapauksessa angstista. Ikäraja taas pysyttelee siinä k13-k15.

10. Onko kirjoittamisessa mielestäsi tabuja? Mitä et itse halua kirjoittaa?

- Tabuista en tiedä oikeastaan. En haluaisi kirjoittaa mitään yliseksististä, insestistä tai ällöttävää ja raakaa toimintaa, jossa hakataan toisia tohjoksi. Kirjoitukseni ovat jossain määrin kiltinpuoleisia ja sellaisina haluan ne pitääkin.

11. Paras vuorokaudenaika kirjoittaa?

- Yöllä ehdottomasti. Silloin tuntuu olevan kaikkein luovimmillaan. Harmi vain, että koulu ja työt sekoittavat kirjoitusrytmiä.

12. Parasta kirjoittamisessa?

- Kun juttua tulee kokoajan. On ihanaa kirjoittaa nopeammin kuin ajatukset tulvivat päähän. On myös ihanaa huomata, kun on saanut kirjoitettua onnistuneen kohtauksen ja on ylpeä aikaansaannoksestaan. Runoissa kirjoittamisessa parasta on se, että kaikki päässä vellovat ajatukset saa muutamalla riville, ehkä hieman epämääräisesti, mutta itselle tulee helpottunut olo. Runoja kun voi tulkita yhtä monella tapaa kuin on lukijoita.

13. Kurjinta kirjoittamisessa?

- Kirjoituskyvyttömyys !! Se on ihan kamala tunne. Ja toisena on se, kun pää kuhisee ideoita, mutta ei saa aikaiseksi kirjoitettua.

14. Mikä on vaikeinta kirjoittaa?

- En tiedä onko vaikeinta, mutta hankaluuksia mulla tuottaa kuoleman kirjoittaminen. Tai sen kuvailu. En ole koskaan tiennyt, mitä sureva ihminen käy päänsä sisällä ja haluaisin osata samaistua, mutta epäonnistun täydellisesti. Muutenkin suru on niin tuskaista kirjoitettavaa, että sen mielellään jättää kirjottamatta.

15. Jos osaisit kirjoittaa kenen tahansa kirjoittajan tyylillä, kenen tyylin haluaisit?

 - En haluaisi kenenkään muun kuin omani tyylin. Haluan tosin hioa omaani paljon ja saada siitä luontevaa ja annimaista.

16. Mikä on tavoitteesi kirjoittajana?

 - Kehittyä mahdollisimman paljon ja näin aluksi saada voimaa kirjoittaa tarinoita loppuun asti ja uskaltaa näyttää niitä muillekin kuin siskolle. Ensin haluaisin kerätä pienen joukon, jotka tykkäisivät lukea tekstejäni ja sitten ehkä voisin uskaltaa julkaista jotakin. Runokokoelman julkaiseminen on hokutellut mua ja myöskin kirjan. Mutta tuo runokokoelma on tällä hetkellä paljon realistisempi, sillä runoja mulla syntyy kokoajan, mutta en ole vielä saanut mitään pidempää valmiiksi.

Mua vähän jännittää, ja harmittaa. Työharjoittelun viimeinen päivä on tiistaina ja se tulee liian nopeasti. En haluaisi jättää tuota työympäristöä, josta olen alusta alkaen pitänyt. Ikävä kyllä, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tajusin, että viiden viikon aikana en ole tainnut mainita työharjoittelua ja sen kulkua juuri lainkaan. Enkä mä tiedä osaanko. On ollut tekemistä, mutta ei kiirettä kuitenkaan. Tyhmää, että juuri nyt kun tämä on lopussa, olen vihdoinkin oppinut kaikkien nimet. Olen saanut hyvän pohjan kuvajournalistin tai ylinpäätänsä valokuvaajan polulleni. Päivä päivältä tämä tuntuu enemmän omalta jutulta kuin mikään muu. Tätähän voisi vaikka tehdä työkseen, vaikka pohdinkin jaksamistani syksyn ja kevään vaiheilla. Koulutus kertoi niin eri kuvan toimituksesta ja kuvajournalistin arjesta. Kai se vähän riippuu, missä on töissä ja millaisessa työyhteisössä on. Mulla on ainakin käynyt hyvä onni. Olen saanut niin paljon tukea ja apua kaikessa, etten osaa edes tarpeeksi kiittää. Eilen annoin yhteystietoni kesätyön toivossa. Mitään vakituista ei kuitenkaan luvattu, mutta joskus saattaa puhelin toivon mukaan piristä. Olisi kiva saada pientä tienestiä ennen suurta Saksan matkaa.

Tänään yksi ihminen sai mut melkein itkemään. Ei surusta, ei ahdistuksesta vaan ylpeyden tunteesta. Siskoni nimittäin. Se vanhin pikkusiskoista, jota kutsuttakoon 'parhaaksi ystäväksi'. Luettuani hänen blogiaan äsken, olin täysin ymmälläni. Hän kertoi ihmettelevänsä, kuinka jaksan paahtaa eteenpäin, vaikka elämä kuinka potkisi päähän. On mukavaa, että hän näkee minut tuollaisessa valossa, mutta itse en edes tiedostanut tuota. Niin, en anna inhottavien asioiden lannistaa minua, mutta jotenkin tuli yllättynyt olo. Me emme kamalasti puhu, ehkä nykyään enemmän. Tiedän kuinka vaikeaa arkojen asioiden puhuminen on ja yleensä meidän ei tarvitse puhua. Olemme vähän sellaisia, että hommat hoidetaan oman pään sisällä. Olen ylpeä, kun saan olla hänen siskonsa ja hän on minun.

 Tiedän, että mainitsen tämän tästä onnellisuudestani, mutta mielestäni sitä ei voi koskaan mainita liikaa. Mä itse tykkään lukea, kun ihmiset on onnellisia ja mä haluan kertoa ihmisille olevani onnellinen. Nyt tiedän, että vaikeista ajoista pääsee yli. Niitä tulee aina väliajoin, mutta nyt mulla on vahvemmat perusteet rakennettu alleni ja mä tiedän, että tuun selviämään jatkossa. Olen iloinen, että tämä onnellisuus ei ollut mikään hetken vivahde, vaan oikeastaan jo kestänyt jonkun aikaan. Tunnen onnellisuutta kävellessäni auringonpaisteessa aurinkolasit silmillä ja nenään eksyy vastaleikatun nurmikon tuoksu. Tunnen onnellisuutta, kun ikkunasta kantautuu hiljainen moottoritien vilinä ja raikkaan sateen tuoksu.

Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen.

:) :) :) :) :) :)

Suomen huippumalli haussa-ohjelman inspiroimana aloin itse ajattelemaan asioita, joita en uskalla sanoa ääneen ja mitkä on mulle tärkeitä asioita. Niitä on varmasti hirveä lista, mutta niitä ei tule koskaan ajateltua. Vaikka pidänkin itseäni suorapuheisena ihmisenä, löytyy niin paljon asioita, joita en kerro. Suorapuheisuuteni lähinnä on sitä, että totean mielipiteeni ( joskus vahvastikin ) ääneen ja kerron jos ärsyttää. Myönnän myös iloisuuteni lähteet, mutta surusta ja ahdistuksesta mä vaikenen. Herää kysymys; Olenko sittenkään rohkea ja itsevarma ? Kyllä, olen sinut itseni kanssa enkä enää lannistu kaikista vastoinkäymisistä. Mutta eikö itsevarma ihminen uskalla itkeä julkisesti ja näyttää sen 'heikomman' puolensa. Minä en kuitenkaan itke, en itke muutenkaan. Olen ottanut vähän Scarlett O'Hara tyyppisen ajattelumallin: I can't think about it now, I'll go crazy if I do. I'll think about it tomorrow. Nykyään se ei edes saa mua ahdistuneeksi, mä vain unohdan asian.

Nyt kun olen saanut lätistyä puheeni itsevarmuudesta ja rohkeudesta, ajattelin tehdä muutaman listan. Asioista, joista olen ylpeä, jotka on tärkeitä ja joita en sano ääneen, vaikka ehkä haluaisinkin.

Olen ylpeä:

1. Olen päässyt tavoitteisiini
2. Elämä alkaa sujua hyvin
3. Minä itse

Tärkeitä asioita:

1. Kirjoittaminen
2. Valokuvaus
3. Elämä ja sen nauttiminen

Haluaisin sanoa ääneen:

1. Lakkaa syyttämästä mua
2. Tarvitsen sinua
3. Anna Anteeksi

Se pistää miettimään,
Kun jotain yrittää
Ja silti ulos jää,
Ei sisään pääsekään.
Se alkaa naurattaa,
Kun oppii huomaamaan,
Et kaikki katoaa aikanaan
( Anna Puu - C'est la vie )

8,5 tuntia The Crashin Tavastian keikkaan. Istun toimituksessa ja kuvainnollisesti puren kynsiäni jännityksestä. Tekemistä ei kamalasti ole, joten aika menee sitäkin hitaammin. Lisäksi seuralaiseni meni hankkimaan hiusmurtuman selkäänsä ja joudun täten menemään yksin ko. keikalle. Eihän se mua kamalasti haittaa. Sitä bändiähän sinne mennään kuuntelemaan eikä kaverin kanssa hengaamaan. Yksi lippu vain jää käyttämättä, ellen nyt saa jotain ostamaan sitä. Kympillä lähtisi, jos täältä löytyy kiinnostuneita.

Huomenna olisi kuvauskeikka Helsingissä, josta saan jopa palkkaa. Katsotaan, miten jaksaa keskittyä, kun tulen tänään niin myöhään kotiin ja 11 aikaan pitäisi olla täällä taas. Mutta muuten kaikki tuntuu sujuvan ihan hyvin. En panikoi, kun joudun menemään keikalle yksin. Vaikka ennen olisin vaatinut kirveen kanssa jotain kaveria. Minusta on tullut aika itsenäinen, voisin sanoa.

Nyt vain odottamaan. Työpäivän jälkeen kuusi tuntia yksin Helsingissä. Katsotaan mitä tekemistä mielikuvitukseni keksii.

On mukavaa herätä taas aikaisin. Tosin katsoessani kello 8:12 ulos, en ollut niin tyytyväinen. Harmaata kaikkialla. Onneksi vielä ei sentään sada. Vaikka se tekisikin luonnolle ja kaikille allergisille hyvää, mutta miksi juuri tämä päivä. Tänään lähden linnanmäelle kuvaamaan eurovaaliehdokkaita ja eurooppapäivän vilinää ja vilskettä. Harmi vain, että tuo sää tuskin vetää ketään lintsille. Kummitätini lähtee kuitenkin säätä uhmaten seurakseni, mistä olen kiitollinen.

Kirjoitin eilen pitkästä aikaa runon. Se oli taas sitä tyypillistä epäselvää minua, mutta minä pidän niistä. Runoissani ei ole varsinaisesti mitään punaista lankaa tai ideaa - lähinnä sanoja peräperään, jotka tulvivat mieleeni. Ennen mua vähän ihmetytti kirjoittaa tuollaisella tyylillä, mutta nyt huomaan sen jättävän lukijalle tulkinnan varaa. Niin paljon kuin pidänkin tästä blogikirjoituksesta, en kuitenkaan saa purettua tunteitani niin selvästi kuin runojen avulla. Jos tämä olisi epäselviä sanoja toisensa perään, tuskin tätä kukaan jaksaisi lukea. Mutta runoilla on oikeus olla sekavia, ja siksi pidänkin siitä kovasti.

Ensimmäiset pisarat kohtaavat jo vihertyneen nurmikon ja ruskealle hiekalle ilmestyy tummia läiskiä. Muistutus itselle; ota sateenvarjo. Tuntuu tyhmältä palata takaisin Helsinkiin, kun vihdoinkin olen päässyt sieltä pois. Pidän siitä kyllä kovasti, mutta en jaksaisi kaikkea aikaani siellä viettää.

Ja sitten iloisiin uutisiin. Olen varmasti puhunut Au Pairin hommista ja Saksaan lähdöstä. Nyt on löytynyt perhe, joka vaikuttaa kaikin puolin mukavalta. 97% varmuudella minä sitten lähden heinäkuussa Berliiniä kohti. Kamala jännitys valtaa välillä mielen, mutta pääosin odotan innolla. Tästä olen puhunut niin kauan ja vihdoinkin yksi unelmistani on toteutumassa. Tiedän koti-ikävän riskin olevan suuri, mutta siitäkin pääsee yli. Ja onhan mulla iskä ja puoli perhettä lähellä. Mutta vuosi, hrr. Nyt kun aloin ajattelemaan, että vuosi poissa... Se on pitkä aika. Tiedän kyllä selviäväni siitä. Ja ainahan voi tulla takaisin. Nyt en pysty kirjoittamaan, kun joudun vakuuttamaan itseäni. Siksi lopetankin tähän.

Myspacen statuksia on hauska lukea. Ja niistä päättelemällä olen ollut suhteellisen onnellinen lähiaikoina. :)

 
annie honesty has died 8 seconds ago

Mood:sad  
 ---
annie party party tonight <3 14 hours ago

Mood:excited  
 ---
annie is feeling so fine :)) at 22:06 26 Apr

Mood:happy  
 ---
annie loves spring :) at 21:27 24 Apr

Mood:happy  
 ---
annie please visit: annniemay.blogspot.com and make your comment. I'd be pleased :) at 20:43 23 Apr

Mood:hopeful  
 ---
annie loves audrey hepburn at 0:59 18 Apr

Mood:dreamy  
 ---
annie is about to go at 3:48 16 Apr

Mood:sleepy  
 ---
annie is sick at 21:21 14 Apr

Mood:coma  
---
annie is with susanna at 22:15 11 Apr

Mood:coma  
 ---
annie is watching gossip girl at 22:33 7 Apr

Mood:amused  
 ---
annie can't stop smiling at 12:00 30 Mar

Mood:happy  
 ---
anniei s feeling just fine at 2:04 30 Mar

Mood:glad  
 ---
annie gongrats bitch, but don't pretend like we are friends at 23:14 26 Mar

Mood:pissed off  
 ---
annie loves sun and spring at 14:18 25 Mar

Mood:happy  
 ---
annie goes to london ( 13.-17.6.2009 ) at 18:55 4 Mar

Mood:excited  
 ---
annie is going to watch an ice-hockey game, yay at 14:18 1 Mar

Mood:excited  
--- 
annie needs a trip at 1:18 23 Feb

Mood:bored  
 ---
annie is in class at 10:31 19 Feb

Mood:okay  
----
annie ave moi, 19th birthday at 9:56 13 Feb

Mood:okay  
 -----
annie is trying to be open-minded at 8:53 11 Feb

Mood:tired, confused

Aloin tässä huvikseni miettiä kuluneita vuosia tämän blogin parissa. Merkintöjä on kertynyt nyt kolmen ja puolen vuoden ajan. Tarkoituksenani oli aloittaa tämä blogi, jotta saisin jotain tolkkua elämääni, ehkä oppisin ymmärtämään itseäni sen kautta. Kirjoittaminen on aina ollut mulle terapiamuodoista parhain. Olen huono puhumaan ihmisille tunteistani, enkä yleensä avaudukaan. Olen kolmen vuoden aikana käynyt psykologilla kaksi hoitokautta, mutta todennut kumpaankin, ettei se auttanut yhtään. Kirjoittaminen taas on ollut täysin toinen juttu. Itselleen on helppo kirjoittaa - vaikka muutkin voivat lukea, on helppoa piiloutua nimimerkin taakse eikä tarvitse ihan kasvokkain vastaanottaa toisten ajatuksia. Kolmen ja puolen vuoden aikana olen ehkä muuttunut kaikkein eniten, kun vertaa elämääni. En tiedä onko elämä vai kirjoittaminen kasvattanut musta tälläisen, vaiko molemmat. Mutta jokatapauksessa olen erittäin tyytyväinen tähän lopputulokseen.

Kolme ja puoli vuotta sitten olin epävarma ja ihmisistä riippuvainen henkilö, joka oli usein aika hukassa ja täysin väärässä koulussa. Kun lopetin yläasteeni, sen kesän vietin ystävieni kanssa ja olin iloinen. Kävin kielimatkalla ja sain taas uusia ystäviä. Epävarmuudestani huolimatta olen aina ollut melko ulospäinsuuntautunut ja saanut helposti kavereita. Jos blogimerkintöihini on uskomista, olin silloin myös ihan iloinen ja onnellinen ihminen. Amiksen aikana ystäväkaartini vaihteli aika tiuhaan tahtia. Olen huono pysymään yhdessä ihmissuhteessa kovinkaan kauan. Hankin mielummin paljon ihmisiä ympärilleni kuin muutaman aivan lähelle.

Sitten 2007 tapasin ihmisiä, joista muodostui sitten tapani vastoin todella hyviä ja läheisiä ystäviä. Itsetuntoni oli ehkä hieman kohommalla kuin puoli vuotta ennen. Meillä oli hauskoja hetkiä ja nauroimme kaikelle tyhmälle. Oli hienoa olla ihmisten seurassa, joiden kanssa pystyi olemaan oma itsensä ja olla ajattelematta yhtään mitään. Sellaisista hetkistä mä pidän. Kesälläkin vielä löysin itseni näiden ihanien ihmisten seurasta. Sinä kesänä myös ihastuin ensimmäistä kertaa. Siltä kesältä nostaisin pinnalle Harry Potterin ensi-illan ja näyttelijöiden saapumisen Suomeen. Syksyllä palasin taas amikseen miettien, mitä helvettiä teen siellä. Masennuin, pahastikin. Silloin tuntui, ettei takaisinpääsyä onnellisuuteen ole. Tapasin vittumaisimpia ihmisiä ikinä ja silti yksi heistä oli kaverini. Vuoden loppupuolella tutustuin ihmiseen, jonka kanssa pystyin jakamaan synkimmät salaisuuteni ja ajatukseni, eikä hän kadonnut. Silloin olisin halunnut itkeä niin helvetisti, mutta kyyneleitä ei koskaan näkynyt. Elin vain jossain itsesäälien ja masennuksen pilvessä eikä se tahtonut lähteä millään. Hetkittäin se unohtui, kun muistin tavata ystäviäni. Elämäni koki kuitenkin valon joulukuussa 2007, kun sain voimia lopettaa lähihoitajan tulevaisuuteni ja vaihdoin kymppiluokalle numeroita korottamaan.

2008 vaikutti lupaavalta.  18-vuotis syntymäpäiväni läheni ja muistan odottaneeni sitä kuin kuuta nousevaa. Ei se mua oikeastaan muuttanut mihinkään suuntaan. Ihmiset vain tuli kysymään voinko hakea juotavaa tai tupakkaa kioskilta. Syntymäpäiväni vietin shoppailen ja syömässä mummini kanssa, josta jatkoin iltaani baariin ystäväni kanssa. Kymppiluokan aikana mietin ihmissuhteitani ja totesin, että vaikka ihminen vaikuttaakin ärsyttävältä, hänestä voi tulla hyvä ystävä. Kesä tuli ja meni. Kävin iskän luona Saksassa ja nautin täysin siemauksin siitä ajasta. Voin muistella lämmöllä ihmisiä, jotka jakoivat kanssani hetket Sex Pistolsin keikalla Jäähallissa 23.8.2008. Se oli elämäni paras keikka, jossa olen koskaan ollut. Kun elokuu vaihtui syykuuksi, löysin itseni opiskelemasta kuvajournalismia. Löysin uuden merkityksen elämälleni. Tässä vaiheessa aloin myös vierastaa pitkäaikasta ystäväjoukkoani ja erkaannuin heistä paljon. Koska ympärilläni oli paljon ihmisiä, en jaksanut murehtia siitä.

Nykyinen vuosi on ollut ehkä kammottavin kaikista vuosista. Olen ollut keskellä draamaa tahtomattani, menettänyt ystäviä, koska olen huono ystävä. Enkä hae tällä sääliä, vaan sanoin totuuden ääneen. Olen huono pitämään yhteyttä, tykkään viettää aikaa kotona, en osaa puhua tunteistani ( ainakaan ääneen ), kammoan läheisyyttä, en osaa lohduttaa vaan sanon asiani suoraan, enkä hienostele sanojani. Hassua, miten siitä epävarmasta ja ihmisriippuvaisesta ihmisestä tuli itsekeskeinen erakko. En tiedä, onko tämä sitten se parempi vaihtoehto, mutta ainakin olen onnellinen. On kamalaa huomata, että ajattelee lähinnä omaa itseään eikä osaa enää ottaa toisia juurikaan huomioon. Sen siitä vissiin saa, kun lähtee väkisin muuttamaan itseään. Syynäni oli niinkin typerä kuin kirjallisuuden vahvat naishenkilöt. Halusin olla niin kuin Scarlett O'Hara tai Holly Golightly. Sarkasmista on tullut vahvin luonteenpiirteeni. Tämä on niin ristiriitaista. Miten voi olla onnellinen, kun mikään ei tunnu olevan niin kuin pitäisi ? Ehkä mä en kuitenkaan ole niin läpensä paha ihminen kuin kuvittelen olevani. Ehkä mä vielä löydän sen kultaisen keskitien, jossa olen onnellinen ja osaan ottaa myös ihmisiä huomioon.

Olen vieläkin hieman hukassa siitä kuka olen ja mitä teen, mutta olen päässyt tavoitteeseeni: Olen Onnellinen. En tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, mutta en jaksa miettiä sitä. Olen avoimin mielin sitä vastassa. Tämän vuoden toivomukseni on päästä Au Pairiksi Saksaan, ja näyttää lupaavalta sen toteutuminen.

Tein eilen itselleni vihdoin blogin, johon postailen pelkkiä ottamiani kuvia. Saa käydä katsomassa, ehkä myös kommentoimassakin :)

http://annniemay.blogspot.com/

Istun keittiön pöydä ääressä ja katson kuinka aurinko maalaa tavallisesti niin harmaan takapihamme väreillä. Vaikka puissa ei ole vielä lehtiä, allergiani ovat hyvällä mallilla. Ne ovat tavallista aikaisemassa, ja se harmittaa suunnattomasti. Mutta en anna sen häiritä hyvää fiilistäni. Taka-alalla vesi kiehuu kattilassa ( odotan, että saisin aamupalaksi nuudeleita ). Olo on niin tukkoinen, etten kykene muuta kuin haaveilemaan. Kesä, minä kaipaan sinua. Kaipaan auringonsäteitä, jotka saavat poskeni punoittamaan, kaipaan polttavaa hiekkaa varpaitteni väliin. Kaipaan sitä tunnetta, kun voin istua tietokone sylissä ja katsoa ikkunasta auringonnousua joka yö kuitenkaan tuntematta, että päivät vaihtuisivat. Päivienvaihtumisenkin tuntee vasta elokuun lähestyessä, kun pian pitää olla taas koulun penkillä tai töissä.

Tämä flunssakierre tuntuu olevan ikuinen. Tavallisesti mulla on niin hyvä vastustuskyky, mutta nyt olen jo varmasti neljättä kertää tämän vuoden puolella flunssassa. Totta kai maanantain ja tiistain välisenä yönä piti nousta kuume, kun olisin halunnut olla tämän viimeisen viikon koulussa. Viimeinen viikko ennen työharjoittelua. Nyt kun minulla on se paikka, jännitän sitä vielä enemmän kuin sen hankkimista. Eilen jopa jaksoin ottaa selvää missä kyseinen paikka sijaitsee. Onneksi se on tutulla alueella, ettei tarvitse lähteä sinkoilemaan jonnekin tuntemattomaan paikkaan. Suuntavaistoni on nimittäin yhtä hyvä kuin nykyinen vastustuskykyni.

Tämän kirjoituksen aikana pääni valahtaa alaspäin ja tunnen silmäluomieni valuvan kiinni väsymyksestä. Eipä tullut viime yönäkään napsittua mahtavia yöunia. Kohta pitäisi laittautua ja lähteä kävelemään tuohon tuuliseen säähän, missä siitepölyt leijailevat saaden nenäni entistä tukkoisemmaksi. Töitä, huokaisen. Sinne minä kyllä jaksan mennä, mutta kouluun ei oikein pystynyt. Energiani on aika poissa ja tuntuu kuin voisin nukahtaa tähän tuoliin hetkenä minä hyvänsä.

Minä todellakin pitäisin keväästä, jos allergialistani ei olisi suurempi kuin asiat, jolle en ole allerginen.

Huh, on varmaan ensimmäinen sana, millä kuvaisisin kuluneita viikkoja. En oikein tiedä, mitä ajatella. Olen vihdoinkin päässyt siihen onnellisuuden tilaan, jolloin sanat eivätkä teot tunnu enää niin viiltäviltä. Silti toisinaan, kun unohdun hetkeksi tekemättömyyteen, tunnen itseni kurjan säikyksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Mulle alkaa hahmottua, millä on merkitystä ja millä ei. Olen ollut niin paljon omien ajatuksieni kanssa, että olen saanut selvitettyä kaikennäköistä. Olen tutkaillut itseäni muiden näkökulmasta, mutta totuushan on ettei itseään voi nähdä muiden näkökulmasta, ainakaan täydellisesti. Sinä itse tiedät, miksi teet niin kuin teet. Menneisyytemme on muokannut meitä niin paljon. Olen jo monta vuotta pitänyt itseäni suhteellisen itsevarmana ja oman tien kulkijana, ja ollut myös tyytyväinen omiin valintoihini.

Olen suorapuheinen, enkä pahemmin hienostele sanojani. Se satuttaa varmasti ihmisiä toisinaan, mutta haluaisin kuulla siitä. Mulle saa sanoa pahasti ja yhtä suoraan, en minä loukkaannu. Inhoan yli kaiken selän takana puhumista ja kaksinaamaisuutta. Mutta ihmisillä on varmaankin eri näkemyksensä kaksinaamaisuudesta, sellaiseen kuvaan olen lähipäivinä ainakin päässyt. Joku sanoo, että en välitä muista ja teen niin kuin itse parhaakseni näen. Totta, viimeinen osa ainakin. Enkä näe siinä mitään väärää. Vaikka en ole mikään ylimittainen siirappipurkki, joka viljelee rakkaudentunnustuksia ihmisten sydämiin jatkuvasti ( sillä minähän olen vain ihminen ), minäkin välitän. Ei minua helvetti soikoon ole kivestä tehty, vaikka useimmilla tuntuu olevan sekin kuva. Mutta ketä tästä kuvasta voi oikeastaan syyttää? Itseäni, koska en puhu tunteistani enkä ilmaise, kun muhun sattuu. Vai muita, koska eivät ole kiinnostuneita ottamaan selvää. Jos joku vähän vain raottaisi silmiään, voisi huomata, miten paljon teen muiden puolesta asioita. Minä vain en puhu, minä teen. Ja koska olen vain ihminen, minäkin kaipaan huolenpitoa. En uskonut, että siitäkin olisi pitänyt erikseen mainita. Olen sellainen henkilö, joka ehkä luovuttaa ihmissuhteissa turhan helpolla. Olisi vain mukavaa, jos joku välillä viitsisi kysyä kuulumisia. Minä olen kuitenkin jatkuvasti yhteyden päässä.

Luottamus on kamala asia. Sen kanssa, kun on leikitty pieni ikuisuus, se ei palaa koskaan entiselleen. Ei vaikka kuinka tekisi kaikkensa. Joskus olin niin sinisilmäinen, että pystyin puhumaan ihmiselle kuin ihmiselle kaikesta, mutta nyt... huh, uskaltaisinpa edes avata suuni vakavissa asioissa. Blogiin se on helppoa kirjottaa, kirjoittaminen on tosin aina ollut mulle helpompaa kuin puhuminen. En kai voi syyttää ihmisiä ilkeilystä, sillä sorrun siihen hetkittäin itsekin. Enkä mä loukkaannu, vaikka blogissa lukisikin kaikki haukkumasanat vierekkäin. Anteeksi, että nauran tässä vaiheessa. En kai omista omaatuntoa, tai sitten en vain yksinkertaisesti tunne tehneeni väärin, kun kerroin tunteistani ja ahdistuksestani. Koska olen samaan aikaan niin raivoissani kuin myös huvittunut, ei tästä merkinnästä voi olla erottamatta pientä raivoa ja päänpudistelua.

En ymmärrä, miten onnistun aina eksymään keskelle draamaa. Minä vain haluaisin jatkaa eteenpäin ja antaa olla, mutta ikävä kyllä muut eivät aina ole samaa mieltä. Enkä ymmärrä, miksi jostain kommentista pitää saada niin kamala sotku aikaiseksi. Olen varmasti hirveä ihminen, kun vain nauran ja pudistan päätäni. Minä vain en jaksa ottaa paineita mokomasta draamasta ja pyrin pysymään kaukana siitä. Hohhoijaa, eivät ihmiset koskaan lopeta. Olen sitä mieltä, että asiassa ei ole enää mitään puhumista, joten miksei voi vain antaa olla. Tai jos ahdistaa, puhuu siitä. Minä kyllä kuuntelen, jos olen loukannut jotakin.

Nyt kun tämä teksti on vihdoin tullut päätökseen, tunnen itseni taas puhtaammaksi. Tuntu hyvältä purkaa sisällä olevia paineita, kun ihmisille niitä ei uskalla kertoa. Vaikka olo onkin toisinaan kurjan säikky, olen minä onnellinen. Jos ei muuta, niin voin lohduttaa itseäni maailman ihanimmalla lahjalla ( kirjoittamisella ) ja tiedolla siitä, että mulla on paras sisko, joka ei koskaan hylkää mua. Siinä on ihminen, että vaikka kuinka hatuttaisi, hän saa maailman varjopuolet aurinkoon.