Elämä on tässä.
Ja tässä sitä taas mennään. Käsien tärinä ja järkyttävät silmäpussit. Absinth-niminen baari tuntuu vetävän minua puoleensa pelottavan paljon. Tai sitten ne on ne järkyttävän ja laittoman halvat vodkaredbullit, joihin olen kiintynyt. Ja sitten joka aamu ( tai itseasiassa se on jo iltapäivää ) herätessäni naama tuhruisena ja kykenemätön tekemään mitään muuta kuin pistämään koneen päälle, vetämään sen viereeni ja keskittyä kuuntelemaan, kuinka mahtavaa seuraa olin viime yönä... niin, niinä hetkinä mä mietin, että miten tähän on tultu. Mikä minä tämä on, jolla on putki päällä ja nauttii alkoholia humalahakuisesti joka viikko. Vanha minä, ennen Saksaa minä, kuiskii, että tämä ei ole normaalia. Se ääni sanoo, että minä ennen solvasin niitä, jotka joivat joka viikonloppu. Mutta jos ottaa huomioon, että mulla on täällä enemmän ystäviä ja mahdollisuuksia, se saattaa selittää osan. Missä on se minä, joka sanoi ettei aina tarvitse juoda, että hauskaa voi pitää ilmankin ?
En kyllä näe alkoholinkäytössäni mitään ongelmaa. Onko se sitten ongelman kieltämistä, en tiedä. Tällä määrällä ja menolla, joku voisi käyttää ilkeää nimitystä, mutta itse en vain näe asiaa sillä tavalla. Minä menen baariin ystävien kanssa, minä pidän hauskaa, mutta en juo itseäni överikuntoon. Minä selviän kotiin omine jalkoineni ja herättämättä koko taloa. Ja minä pystyn sanomaan, etten halua juoda tänään. En ole riippuvainen. Mutta jollakin tapaa minä pidän siitä tunteesta, kun polvia alkaa kihelmöimään ja seurueessa käydään mitä huvittavampia keskusteluja. Pidän siitä hiprakan tunteesta.
Voi kuinka minä nautinkaan, kun tulen kotiin sen hyvänolon tunteen kanssa ja avaan tietokoneen. Laskuhumalan aikaan alkaakin nämä kuuluisat paljastukset ja avautumiset. Ja totta kai, tällä onnella, joku on aina kirjautunut sisään. En minä häpeä, vaikka usein niin väitänkin. Näinä muutamina iltoina siitä on tullut vähän niin kuin tapa. Että minä menen messengeriin avautumaan, jossa tämä ystäväni odottaa. Olen yllättynyt, että englannintaitoni on vielä ymmärrettävää siihen aikaan. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin englannintaitoni on melkein parempaa kuin suomeni. Sitähän mä täällä eniten puhun, englantia siis.
Tänään olisi samanlainen ilta tiedossa ja mua ehkä hieman pelottaa. Rappiolla on hyvä olla, eikö ne niin sano.
Vaihtoehtoinen joulu, tai ainakin erilainen. 9 vuoden tauon jälkeen pääsin viettämään joulua iskälle. Kotiin, missä vallitsee perhe-tunnelma. Minä oikeastaan pidin tästä joulusta. En voi sanoa samaa edellisistä, missä olen näyttänyt nyrpeää naamaa huoneessani ja turvautunut muutamaan siideritölkkiin ja msn-keskusteluihin. Joulurutiinit nyt eivät varsinaisesti eronneet suomen joulusta juurikaan. Syötiin aamupala, käytiin saunassa, kahviteltiin, avattiin lahjat ja syötiin. Mutta se fiilis... se oli niin erilainen, niin upea. Kun näin nuorimman siskoni nauravan ilkikurisesti ja veljeni silmät loistivat playmobil-vuoresta. En voi siltikään sanoa, että joulu oli parasta aikaa. Ei missään tapauksessa. Mutta tämä teki hyvää, koska niin kauan, niin monta joulua olen tahtonut viettää täällä.
Alan parantua mieshuolistani, mikä tuntuu hyvältä. Enää ei harmita niin paljon, enkä enää ajattele häntä usein. Vain silloin kun kuuntelen Mando diaota. Niin, hän muistutti huomattavasti Björn Dixgårdia. Kaipa sitä on tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, koska voisi olla huonommin asiat. Minä en ole vielä valmis.
Mä olen hajoamassa ja tunteita on liikaa. En osaa päästää irti, vaikka haluaisin.
Ja samalla mä elän onnellista aikaa.
Tässä yhtälössä on vain yksi mies liikaa.
Mua pelottaa. Pelottaa oma pää ja ajatusmaailma. Kuukaudet ennen kuin kävin Suomessa lomalla, kaipasin sinne pienesti ja ajattelin, että ollaan täällä nyt tämä vuosi ja hankitaan elämänkokemusta. Loman jälkeen kaikki on alkanut mennä toiseen suuntaan. Olen alkanut miettimään, että mitä jos sitä jäisikin tänne. Ei vain vuodeksi vaan pidemmäksi aikaa. En enää ikävöi Suomea, ja jollakin tapaa se tuntuu todella haikealta. Tuntuu kylmältä, kun ei ole edes ikävä ketään. Totta kai haluaisin nähdä ystäviäni ja perhettäni, mutta en varsinaisesti ikävöi. Mulla on kuitenkin kaikkea täällä. Oma elämä, perhe, työ, ystäviä ja mies ( tai niin ainakin toivon, paha sanoa vielä tässä vaiheessa ). Tässä mulla olisi hyvä pohja uudelle elämälle ja mä tunnen itseni todella onnelliseksi ja tyytyväiseksi täällä. Harmi, ettei elämä voi pelkästään olla tätä. Jossain vaiheessa se on munkin aika alkaa opiskelee ja hankkia ammatti, tehdä oikeaa työtä. En nyt sano, etteikö lasten hoitaminen olisi vaativaa, mutta ei siinä sitä oikeanalaista tuntumaa ole, vaikka nautinkin pitemmän päälle.
Tuo mieslöyty oli kyllä viimeinen aste onnellisuuden multihuipentumaan. Olen kulkenut pää pilvissä ja hymyillyt typeränä, kaikkea mitä en koskaan ennen harrastanut. Jos realistisia ollaan, on ehkä hieman turhaa odottaa mitään suurta. Mutta tällä kertaa kaikki tuntuu hyvältä, ehkä oudon täydelliseltä. Tuntuu utopistiselta, että hänkin on kiinnostunut. Ei sillä, että minä-kuvani olisi kovin alhainen, mutta ainahan ihminen tuntee itsensä hämmästyneeksi, jos joku 'täydellinen' ( täysin omaa tyyppiä ) oleva ihminen osoittaa kiinnostusta. Minä en koskaan olisi uskonut, että tuollaisia on oikeasti olemassa, kuten taisin edellisessä postauksessani mainita. Ja nyt kun hän on takaisin Berliinissä, toivon että löytyy aikaa nähdä.
Koulukin menee yllättävän hyvin, pitäisi käydä ilmoittautumassa jatkokurssille, joka alkaa tammikuussa. Olen saanut tuttavuuksia ja nautin siellä olosta, ainakin suurimman osan ajasta. Vaikka pikkuhiljaa inhoni saksankieltä alkaa nousta, koska en ymmärrä kieliopista mitään. Kärsimätön luonteeni haluaa oppia heti. Eikä tässä kielessä ole mitään logiikkaa - en ole ainakaan löytänyt. Mutta saksani sentään sujuu paremmin kuin tänne tullessa. Olen aina ymmärtänyt saksaa, mutta puheeni on ala-arvoista, koska en juurikaan harjoittanut sitä Suomessa. Kukapa tietää, ehkä vuoden päästä puhun jo suht sujuvaa saksaa.
Se on:
Iloinen, hyväntuulinen, hymyilevä, aina ( melkein ) ajoissa, saa ihmiset nauramaan ( ainakin joskus ). Sillä on kattava sanavarasto, joka sisältää kirosanoja suurempia sanoja. Se rakastaa kirjoittamista, shoppailua, lukemista ja kahvittelua Starbucksissa. Sillä on laajaystäväpiiri, jota se arvostaa ja rakastaa suunnattomasti. Se tykkää nukkua pitkään, syödä ja dataa päivästä toiseen ja toisinaan se käy salilla tai lenkillä. Se elää auringonvalosta ja lämpimästä säästä. Eikä se vihaa ketään.
Mutta asioissa on aina se toinen puoli. Joskus se on:
Vittumainen, itsekeskeinen, idiootti, joka onnistuu loukkaamaan ihmisiä. Joskus se tekee sitä tahalleen, muttei tarkoituksena sanoa niin ikävästi. Sillä on suuri ego, vaikka se yrittää peittää sitä. Laskuhumalassa ja väsyneessä tilassa sen voi nähdä pahimillaan. Se ajattelee paljon itseään eikä ota aina muita huomioon. Sillon kun sillä menee huonosti, se ei kestä muiden hyväntuulisuutta.
Ja joskus se:
Potkii seiniä, koska mikään ei tunnu menevän oikein. Se ei tiedä, mihin mennä ja mistä on tullut, kuka se on ja mitä siitä on tulossa. Joskus se on ihan totaalisen hukassa ja haluaisi itkeä, muttei tunnu osaavan - tai sitten ei anna itsensä itkeä. Joskus se ajattelee, että haluaisi rakastaa, mutta ei osaa. Se haluaisi paljon kaikkea, mutta tunteet ahdistaa. Joskus se ei kestä toisia ihmisiä ympärillä ja yksinolo on parhaaksi.
Mutta AINA... aina se on ihminen.
Tällä viikolla olen todella huomannut, kuinka mun elämä on saanut aivan uuden käänteen. Ennen olin se tyttö, joka vietti enemmän aikaa koneella kuin missään muualla. Nyt en edes kerkeä viettämään paria tuntia enempää päivässä. Tällä viikolla tuskin tuntiakaan. Koulu ja työt puskevat päälle, hyvällä tavalla. Tykkään pitää itseni kiireisenä, mutta joskus on hyvä päästä rentoutumaan. Kuten tänään. Tai no, tänään on töitä, mutta nyt aamulla ja iltapäivällä. Tämä sosiaalisuus tuntuu jotenkin niin omituiselta, mutta olen alkanut tottua siihen. Ehkä johtuu siitä, että asuu suurkaupungissa ja on mahdollisuus lähteä minne tahansa. Pidän uudesta elämästäni, mutta harmittaa etten löydä enää aikaa kirjoittamiselle. Yleensä olen joko niin kiireinen etten kerkeä tai sitten liian väsynyt ajattelemaan.
Koulu on ihan mahtava. Meillä on tosi internationaalinen luokka ja kaikki tuntuvat kahden viikon tuntumalta tosi mukavilta. Eikä saksan opiskelu ole mulle kovin vaikeeta. Voi kai sanoa, että tykkään mennä kouluun. Töissäkään ei ole enää vaikeata, jotenkin kaikki tuntuu vaan kolahtavan paikalleen. Tästä voi kai myös kiittää uutta mieslöytöä, joka eroaa muista. Tunnen itseni hirveän onnelliseksi, vaikkei tässä mitään kovin realistisia voida olla. Siis jos välissä on 800 km. Mutta nautin nyt siitä ajasta, mitä hän viettää Berliinissä. Ja minä luulin, ettei tuollaisia ystävällisiä herrasmiehiä ole olemassakaan.
Kaikki vaan tuntuu menevän hyvin. Tykkään tästä.
Onnellinen vaihe on taas elämässä käynnissä. Kai se on ollut sitä jo kesästä asti, vaikka välillä onkin ollut ihan täysin hukassa. Tuntuu hyvältä olla takaisin Berliinissä, vaikka nautinkin yllättävän paljon Suomessa olosta. Ei se vain tunnu enää kodilta. Vaikka olikin ihanaa tavata sukulaisia ja ystäviä, en voinut olla kaipaamatta vapaata elämääni Berliinissä. Olen tullut entistä itsenäisemmäksi, enkä jostain syystä pidä siitä. Nautin liikaa hiljaisuudesta ja siitä tiedosta, että voin lähteä ovesta ulos tietäen pääseväni melkein minne tahansa. Suomessa siihen ei ollut mahdollisuutta, koska asuu keskellä ei mitään ja se tuntui ahdistavalta. Ensimmäisen viikon ajan mä vain kaipasin Berliiniin niin paljon, mutta pikkuhiljaa se alkoi kaikota. Vesisateesta, pimeästä ja kylmästä ilmasta huolimatta oli hyvä reissu. Sain sitä mitä kaipasinkin; selvyyttä tunteisiin ja halipulan pois.
Tunteiden selvittäminen ei kyllä helppoa ollut, sen voin sanoa ihan rehellisesti. Olen kamalan surkea tekemään suuria päätöksiä enkä oikein osaa go with the flow. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin päässeeni pahimman ahdistusvaiheeni ohi ja annoin mennä enempää ajattelematta. Kerta se on ensimmäinenkin, tuumaan. Tapani on pohtia liikaa syitä ja seurauksia, kunnes olen täysin hukassa mitä oikeasti haluaisin. Olen ihmisiä, jotka ajattelevat enemmän kuin tuntevat. Olen onnellinen, että pääsin ehkä-vaiheestani kyllä-vaiheen puolelle ja onnistuin hylkäämään täysin vaihtoehdon ei.
Olo on onnellinen enkä pysty lopettaa hymyilemistä. Nukkuminen on hankalaa, koska mielessäni pyörii tuhat ja sata asiaa, joista suurin on äidin reaktio ensi tiistaina. En tiedä kummalla on suurempi ikävä, äidillä vai mulla. Tiistaina mun halipula on ohitse. Nään ystäviä, näen perhettä, näen sukulaisia. Ainoa, mikä ei houkuttele, on kylmä ja lumi ( jos sitä nyt on siellä ). Ei täälläkään sen puoleen lämmintä ole, inhottava tuuli ja vesisade jatkuu jo kolmatta päivää. Valehtelisin, jos väittäisin etten kaipaisi sitä yhtä ihmistä myös. On hyvä päästä Suomeen ja saada asioihin/tunteisiin tolkkua, koska täällä ei edistystä ole juurikaan sattunut. Tiedän monien ajattelevan, ettei hän ole tyyppiäni... Luoja, minäkin tiedän sen. En osaa edes selittää. Tuntuu, että olen palanut loppuun aiheen kanssa. Mutta haluan sanoa, että tunnen pientä onnellisuutta tiedosta, että näen hänet.
Tänään on viimeinen työpäivä kahteen viikkoon. Mulla on tunne, että seuraavan kahden viikon aikana tulen olemaan kiireisempi kuin ikinä täällä. Tänään olisi tarkoitus lähteä juhlimaan, huomenna aamulla suuntaan iskän luo ja tulen maanantaina takaisin, pakkaan Suomea varten. Suomessa listalla on miljoonien ihmisten tapaamiset. Kaipaan syvästi kaikkia ihmisiä, enkä uskonut ikävän olevan näin paha. Onneksi mulla on täällä ystäviä, jotka lieventävät ikävää. Mulla on muutenkin hyvä olla täällä, eikä ikävää kerkeä edes ajattelemaan. Vain silloin, kun kirjoitan sähköpostia tai puhun puhelimessa. Ja onneksi on internet. Mitä tekisinkään ilman sitä ?
Rakastan bloggaamista ihan älyttömästi, ehkä pelottavan paljon. Kuitenkin, sorruin taas tekemään itselleni uuden blogin. Aiheena on tällä kertaa sydämen pienet asiat. Asioita, joita mainitsen lauseella tai kahdella, muutamilla sanoilla. Kerroin tunteitani kuvien avulla. Sitä blogia voit lukea osoitteessa http://aboutheheart.blogspot.com/
P.S. Suosittelisin jokaista lukijaa kuuntelemaan Òlafur Arnaldsia. Olen täysin kyseisen miehen lumoissa.
Olen innoissani. Enää yhdeksän ( 9 !! ) päivää. Juuri äsken muistan laskeneeni 20 päivää. Täällä aika menee kuin siivillä, kun katsoo pitemällä tähtäyksellä. Tavallaan tuntuu, että olisin asunut täällä jo monta kuukautta, toisaalta tuntuu kuin olisin tullut vasta pari viikkoa sitten. Kohta on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun muutin tänne. Pidän elämästäni täällä, ihan rehellisesti, vaikka välillä tekisikin mieli heittäytyä lattialle ja kirota kylmää maailmaa. Kaipaan kuitenkin Suomeen, kaipaan äidin luo. 9 päivää pitäisi kuitenkin mennä nopeasti. Ja nyt ei tarvitse panikoida, kuinka pääsen kotiin. Kaverini lupasi noukkia mut kentältä. Alunperin tarkoitukseni oli mennä bussilla, koska kukaan ei pääse hakemaan mua. Mutta ajatus 4 kilometrin kävelymatkasta keskustasta kotiin lumessa ja matkalaukun kanssa ei varsinaisesti houkuttele.
Tulin äsken töistä ja tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta olen päässyt siihen olotilaan, jossa ei enää uneta - väsyttää vain kamalasti. Ehkä myöhemmin. Pitäisi siivota ja kaikkea muuta mistä en pidä. En voi edes mennä ulos, koska sataa vettä kaatamalla ja tuulee.
Haluaisin kirjottaa, mutta ideani ovat kadonneet. Yritän hahmottaa jotain päässäni, mutta se on yhtä virtaa eikä mitään pysyvää. Kaikki tuntuu kovin kuluneelta enkä tiedä osaanko enää edes kirjoittaa. Tämä kirjoituskyvyttömyys alkaa ottaa pikkuhiljaa hermoon, sillä se on oikeastaan ainoa mitä osaan. Ja nyt mulla olisi aikaa kirjoittaa. Missä on mun inspiraatiot, missä kirjoituskykyni ? Kirjoituspöydällä odottaa aloitettu tarina, johon en ole koskenut elokuun jälkeen. Kohta pakotan itseni kirjottamaan.
http://anspade.livejournal.com/
Aloin kirjoittamaan blogia, jossa käsittelen pääosin Berliinissä viettämääni aikaa. Jos kiinnostaa lukea :)
Elämä kyllä jaksaa yllättää. Yhtenä hetkenä tuntuu, että olisi hukassa, toisena taas kaikki välähtää kristallin kirkkaasti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitten sitä miettii stressanneensa turhaan ja miksi ylinpäätänsä stressasi. Inhoan stressiä, koska se saa musta aina huonot puoleni esiin ( kenestäpä ei ). Inhoan olla epävarma, epätietoinen ja hukassa. Inhoan sitä, kun en tiedä vastauksia ongelmiini. Inhoan, kun kehitän itselleni ongelmia. Kehitän asioista ongelmia, koska en osaa päättää enkä halua selvittää niitä. Olkoonkin suurin ongelmani ollut kuukauden aikana miehet ja tunteet. Ja minä toivon, etten koskaan kuuluisi siihen väestöön, joka murehtii miesongelmia. Se ikuisuusaihe on niin turhauttava. Enkä tiedä, olenko vieläkään saanut päätettyä mitään. Mutta päätin poistaa stressin. Sunnuntai-iltana tokaisin itseni kuin uudelleenheränneenä ( mitä epäilemättä olinkin ) "Nyt loppu murehtiminen. Antaa asioiden mennä omaa rataansa."
Totuushan on se, etten ole tyttöystäväainesta, koska en halua olla. Minusta ei ole suhteeseen, koska oma elämäni ei ole täysin järjestyksessä. Ja nyt kun asun täällä Berliinissä, ajatus siitä, että Suomessa olisi joku, on naurettava minun korvissani. Kaukosuhteet ovat ihan ok, silloin kun junamatka kestää 5 tuntia. Ei silloin, kun lentomatka kestää 2 tuntia ja maksaa 200 euroa. Ja täällä suurkaupungin hälinässä on omat villityksensä. Kun minä astun perjantai-iltana ystävieni kanssa klubille, en halua ajatella "Mitäköhän se siellä 2000 km päässä ajattelisi." Minä rakastan tanssia - miesten kanssa myös. Ja loppujen lopuksi olen liian itsenäinen enkä todellakaan hallitse sellaista asiaa kuin kompromissi. Sekään ei aina ole hyvä, mutta olen kehittänyt omat polkuni, omat keinoni selviytyä elämästä. Eikä vielä ole löytynyt sitä ihmistä, jonka takia voisin antautua.
Nyt kun olen saanut itselleni myönnettyä, että saatan omistaa tunteita ihmistä kohtaan, olo on parempi. Olen myös hyväksynyt sen, että no can do ja elämä jatkuu. Tiedän, ettei tässä mitään hätää eikä kyse ole mistään vakavasta, koska haikeat ajattelut ovat jo jääneet taakse. Se oli sitä alkuhuumaa, joka on jo kadonnut. Tai siis, mitä voi odottaa ? Minä olen täällä, hän siellä. Tuhoontuomitultahan se kuulostaa. Ja kaiken tämän pohdinnan jälkeen olen päättänyt jättää asian taakseni. Ystävyys on paljon parempi kuin epämääräinen säätökumppani leikissä, jossa jompikumpi päättyisi satuttamaan toista. Tiedetään, elämä on arpapeliä eikä mitään voi tietää ennestään, mutta minä haluan "pelata" varman päälle. Inhoan epävarmuutta siinä määrin, etten voi sietää sitä. Tämä toki on ristiriidassa kaavoihin-kangistumis-pelkoni kanssa. Mutta uskon, että elämäänsä voi suunnitella kangistumatta kaavoihin. Elämästään voi suunnitella jotain mielenkiintoista. Loppujen lopuksi en olekaan ihminen joka pystyy go with flow.
Tänään ahdistaa niin paljon. Tekisi mieli heittäytyä maahan, itkeä ja huutaa kuin mikäkin pikkulapsi ja kirota maailmaa. Olen kuitenkin liian väsynyt, liian tuskainen enkä osaa itkeä. Ihan tosi, en ymmärrä mikä mua vaivaa. Viimeksi olen tainnut itkeä uutena vuotena.
Tunnen oloni kokoajan väsyneeksi ja päätä särkee hullun lailla. En jaksa tehdä _mitään_. Oksettaa, enkä halua syödä. Miksi mä en osaa itkeä, miksi, miksi, miksi ?
Mua pelottaa, että mä tykkään tästä elämästä liikaa enkä halua palata Suomeen. Mua pelottaa huomata, että saatan tykätä jostain ehkä vähän liikaakin. Mä en pidä siitä, etten osaa olla yhden miehen kanssa. Sanotaan, että se pelaa joka ei pelkää, mutta musta tuntuu että mä pelaan koska pelkään. Pelkään, että saatan tykätä jostain. Mutta mä en osaa vain päättää. Mä rakastan sua, mut mä rakastan muit kans. En mä halua satuttaa, mutta mä en osaa vakavoitua. Mä olen vielä nuori, mulla on aikaa. Pelkään vaan, että hyvä mahdollisuus menee hukkaan. Mutta mahdollisuuksia tulee aina, eikö ?
Niin, mulla on ikävä. Haluan sen tutun ja turvallisen, haluan ne vahvat käsivarret ympärilleni. Haluan jäädä rauhalliseen hetkeen, jossa katsotaan ehkä televisiota ja silitetään toistemme käsiä. Haluan halata. Sun vieressä on lämmin.
Aika kulkee kuin siivillä, ja toisaalta ei ollenkaan. En osaa päättää. Sunnuntaina tuli täyteen kuukausi täällä asumisesta, ja tuntuu kuin olisin ollut täällä jo monta kuukautta. Välillä taas tuntuu että oisin tullut tänne viikko sitten. Tunnen itseni onnelliseksi täällä, itseasiassa paljon onnellisemmaksi kuin Suomessa. En tiedä, onko se sitten jotain alkuhohdetta, mutta nyt tuntuu hyvältä ja se riittää mulle. Olen löytänyt omanlaisiani ihmisiä, joiden kanssa pyrin viettämään mahdollisimman paljon aikaa ja se helpottaa oloa todella paljon. Ihminen tarvitsee aina ystäviä, sen olen täällä oppinut.
Viime perjantaina olin kahden puolalaisen ystäväni kanssa juhlimassa Berliinin yöelämässä ja se teki niin hyvää. Oli ihanaa kumota shampanjalasillinen kurkusta alas ja suunnata tanssilattialle ja tanssia aamu viiteen asti. Enkä pistänyt lainkaan pahakseni, kun välillä sain tanssittajia.
En tiedä miksi olen täällä kokoajan niin hirveän väsynyt. Nukun todella huonosti, herään miljoona kertaa yöllä ja nousen ennen 8 joka aamu. Voisin nukkua niin myöhään kuin haluan, koska työskentelen iltaisin. Ehkä en ole vielä tottunut kunnolla tähän unirytmiin, tähän huoneeseen enkä tähän sänkyyn. Sänky on kova kuin kallio ja inhottaa nukkua tässä. Kaipaan sänkyäni Suomesta, sen pehmeyttä ja leveyttä.
Enää kolme viikkoa, ja alkaa kahden viikon loma.
Pyydä minua muodostamaan TOP 5 -lista ihan mistä tahansa.
Sen jälkeen voit kopioida tämän itsellesi ja pääset itse listaamaan asioita.
Sharran innoittamana listaan tähän vaatimuksiani Täydelliselle Miehelle.
1. Jos sanot alle kuukauden aikana rakastavasi minua, voit olla varma että luikin karkuun erittäin ahdistuneena. Multa vaatii paljon aikaa sitoutua ja sitä ei edesauta, jos melkein kosit ensitapaamisella.
2. Ole pitkä ja lihaksikas. Haluan pystyä käyttämään korkokenkiä olematta pidempi kuin sinä. Olen myös intona käsilihaksiin. Kun halaat, tunnen oloni turvalliseksi.
3. Urheile. En halua miestä, joka makaa päivästä toiseen sohvalla ja tuijottaa televisiota. Pidä huolta kunnostasi.
4. Hyväksy se fakta, että tarvitsen omaa aikaa, enkä aina voi olla seurassasi. Nautin yksinolosta, sillä jos näen jotakin naamaa liian kauan, se alkaa ärsyttämään.
5. Älä ole ennakoitava. Inhoan kaavoihin kangistumista ja rutineeja. Haluan kumppanin, jonka kanssa voi tehdä jotain sponttaanisti.
6. Omaa huumorintaju, myös kieroutunut ja sarkastinen sellainen. Jos loukkaannut sarkastisista kommenteistani, voit olla aika varma etten kestä seuraasi kovinkaan kauan. Osaa myös nauraa itsellesi.
7. Ole älykäs - tai ymmärrä asioita. En itsekään ole mitenkään kouluoppinut, mutta jos et tiedä sanan katastrofi merkitystä, olet itse aika katastrofi. Pidän miehistä, jotka tietävät asioista.
8. Hyväksy "miehinen" puoleni. Tiedän tietokoneista ja autoista jonkun verran, ja muusta elektroniikasta. Rakastan jääkiekkoa, onhan sitä harrastettu muutamia vuosia.
9. Hyvän itsetunnon kanssa pärjäät kanssani. En ole hienotunteisin ihminen, enkä sympaattisin. Jos kaadut, saatan nauraa, mutta älä ota sitä itseesi. En myöskään kestä, jos itket jokaisesta asiasta ja valitat ettei mikään ole hyvin. Olet mies, käyttäydy sen mukaisesti.
10. Ole vähintään pari vuotta vanhempi kuin minä.
Huomenna tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä, kun pakkasin 20 kiloa tavaraa matkalaukkuuni ja muutin asuinpaikakseni Berliinin. Kaksi viikkoa vilinää ja vilskettä, ja mietin missä vaiheessa tajuan, etten ole täällä vain hetken lomalla, vaan itseasiassa asun täällä ja teen töitä täällä. Viime perjantaihin asti olin tehnyt töitä joka päivä, mutta nyt kun lapset alkavat tottua muhun, ei tarvitse olla viikonloppuisin töissä. Työpäivissäkään ei ole valittamista. Haen nuoremman lapsen päiväkodista, vien isälle tai äidille ja leikin hänen kanssaan. Illemmalla teen pientä purtavaa molemmille lapsille ja kahdeksaan mennessä voin poistua. Molemmat lapset ovat mukavanoloisia, joskin hieman vaativia. Onneksi iskä asuu tässä lähellä, joten voin pahimmassa ikävässä kadota sinne.
Tämän pidennetyn viikonlopun vietinkin iskän luona. Lauantaina hyppäsin junaan ja jopa osasin nousta oikeassa kohtaa pois. Sinänsä ei pitänyt olla vaikeaa, kun pysäkkejä on vain kolme. Ilmat eivät olleet kovin miellyttävät ( vain +13 ja sateista ). Sunnuntaina laitettiin sauna päälle ja uskaltauduttiin 17-asteiseen veteen uimaan. Iskän ja siskon kanssa tuli juteltua paljon kaikkea ja oli ihanaa huomata, kuinka nuorin pikkusisko on kasvanut. Ensi sunnuntaina pitäisikin matkustaa takaisin pikkusiskon 2-vuotis syntymäpäiville.
Tänään rakastan ulkoilmaa. On n. +30 ja aurinko paistaa mukavasti vieläkin. Niin, eihän kello ole edes kuutta täällä. Olen kummallisen väsynyt, johtuen siitä että heräsin tänään 7.25 ( en tiedä miksi ). Olen onnistunut täällä ollessani saamaan unirytmini normaaliin rytmiin. Menen kymmenen aikaan nukkumaan ja herään 8-9 välillä useimmiten. Kun ennen taas menin 6 aikaa aamulla nukkumaan ja heräsin iltapäivän mittaan. Mutta en valita. Eipä täällä iltaisin ole niin paljoa tekemistä, koska en tunne täältä ketään.
Kävin ilmoittautumassa kielikurssille, mutta sekin alkaa vasta marraskuussa, koska alkusyksyn kurssit olivat buukattu täyteen. Lokakuussa pitäisi tulla Suomeen pariksi viikkoa. Lentojen etsiminen on muuten erittäin ärsyttävää puuhaa, enkä jaksaisi millään keskittyä.
Ikävä on nyt jo suuri tiettyjä ihmisiä kohtaan, mutta kyllä tämä nainen kuukauden kestää.
I never meant the things I said
To make you cry
Can I say I'm sorry
It's hard to forget
And yes I regret
All these mistakes
I don't know why you're leaving Me
But I know you must have your reasons
There's tears in your eyes
I watch as you cry
But it's getting late
Was I invading in on your secrets
Was I too close for comfort
You're pushing me out
When I wanted in
What was I just about to discover
When I got too close for comfort
Driving you home
Guess I'll never know
Remember when we scratched our names into the sand
And told me you loved me
But now that I find
That you've changed your mind
I'm lost for words
And everything I feel for you
I wrote down on one piece of paper
The one in your hand
You won't understand
How much it hurts to let you go
Was I invading in on your secrets
Was I too close for comfort
You're pushing me out
When I wanted in
What was I just about to discover
I got too close for comfort
Driving you home
Guess I'll never know
All this time you've been telling me lies
Hidden in bags that are under your eyes
And when I asked you I knew I was right
But if you turn your back on me now
When I need you most
But you chose to let me down
Won't you think about what you're about to do to me
And back down...
Was I invading in on your secrets
Was I too close for comfort
You're pushing me out
When I wanted in
What was I just about to discover
I got too close for comfort
You're pushing me out
When I'm wanting in
(Yeah yeah yeah)
What was I just about to discover
When I got too close for comfort
Driving you home
I guess I'll never know...
( McFLY - Too Close For Comfort )
Miksi aika menee samalla niin nopeasti ja hitaasti ? Suureen Saksan matkaan on enää viikko, 7 päivää, 168 tuntia ( tai no oikeasti muutama tunti vähemmän ). Olen ahdistunut, paniikissa, mutta silti hirveän innoissani. En ole vieläkään hoitanut kaikkia asioita, miksi olenkaan näin saamaton. Pitäisi nähdä kaikenmaailman sukulaisia ja ystäviä, mutta en tahdo löytää aikaa. Ja nyt iski vielä jonkin sortin miniflunssa. Eilen heräsin siihen, kun joka paikkaa kolotti enkä pystynyt liikkumaan mihinkään ilman hirveää jyskytystä päässä. Tietenkin äidin hössötys sikainfluenssasta sai minutkin panikoimaan, olisi juuri niin minun onnea saada joku tauti juuri ennen Saksan matkaa. Ja koska olen hieman dramaattinen ihminen, ajattelen helposti pahinta. Nyt kuitenkin tuntuu, että ollaan terveempään suuntaan. Pää ei enää tunnu aikapommilta kuin joka toinen minuutti ja pystyn jopa kävelemään. Asian huono puoli on se, että pystyn myös ajattelemaan Saksaan lähtöä. Ja tapani mukaan alan panikoida. En todellakaan tiedä, miten pakataan vuodeksi vain 20 kiloa. Entä suuri kenkäfetissini ja kaikki talvivaatteet? Ne varmasti jo yksinään painavat 20 kiloa.
Ja sitten päästään ikuisuusaiheeseen nimeltä miehet. Mitä niidenkin suhteen pitäisi tehdä ? Olen hirveän arka, mitä tulee parisuhteeseen ja jos mies alkaa näyttää kiintymyksen merkkiä, minä ampaisen paikalta kuin hauki rannasta. Kukapa meistä ei välillä miettisi, miten mukavaa olisi pitää jotakuta kädestä ja ehkä saada muutama suudelma ? Minä tiedän, että se on mukavaa... silloin kun sitä kestää hetken. Kerran elämäni aikana olen ollut jonkin sortin vakavassa parisuhteessa, mutta sain huomata ettei se sovi minulle. Julmaa tai ei, mä tykkään pitää hetken hauskaa. Ehkä mä en ole vielä löytänyt sitä 'oikeaa', jonka kanssa tuntuu hyvältä olla. Ja olisikin aika ihmeellistä, jos sellaisen löytäisi näin nuorena. Enkä tiedä pitäisikö uskoa herra Oikeaan. Ei ainakaan siihen, että jokaiselle on se yksi. Suurin osa kavereistani on aina ollut miehiä ja huomaan tulevani paremmin toimeen heidän kanssaan, mutta seurustelu tuntuu jotenkin ahdistavalta ja omituiselta. Ja nyt olen lähdössä Saksaan, että sellaiselle ei olisi edes aikaa.
En halua edes kuvitella millainen olo mulla on ensi tiistaina, kun tajuan seuraavana aamuna nousevani lentokoneeseen ja jättäväni Suomen taakseni. Mulla on jo valmiiksi ikävä kaikkia ihmisiä. Samaan aikaan kuitenkin ymmärrän, että mun on tehtävä tämä nyt tai ei koskaan. Nyt on juuri oikea aika.
Being happy doesn't mean that everything is perfect. It means that you've decided to look beyond the imperfections.
Hassua, miten samaan aikaan asiat voivat mennä ihan pepulleen ja samalla asiat eivät voisi olla paremmin. Mikään tunne ei kysy aikaa eikä paikkaa ja huonomminkin voisi aina mennä. Kaiken tämän sekalaisen tunnetilan jäljiltä huomaan tuntevani suurta iloa ja onnea.
Itkisin jos pystyisin, itkisin onnesta. Itkisin siitä tyytyväisyyden tunteesta, jonka olen kokenut kuukauden sisällä. On tapahtunut odottamattomia, mutta olen pitänyt niistä. En tunne surua lähtiessäni pois, haikeutta vain. Haikeutta siksi, että hyviä asioita on tapahtunut ja ne loppuu liian pian. Voin lohduttaa itseäni, että matkallani tulee hyviä asioita lisää, mutta tätä en unohda.
Nyt tunnen suurta tyytyväisyyttä, etten lähtenyt jo heinäkuussa, koska niin paljon olisi jäänyt kokematta. Koska olen pohjimmiltani ujo ja huono puhumaan tunteista, sain odottaa liian kauan ja nyt se kostautuu minulle. Ainakin sain kokemuksia elämän matkalaukkuuni.
Hassua, miten hyväntuulisuus saa ihmisen ahdistumaan. Pää halkeaa ajatuksista eikä tiedä, mitä loppujen lopuksi pitäisi ajatella. Koen olevani rikkaampi kuin aikoihin. Tunnen tällä hetkellä rakkautta, onnea, iloisuutta, haikeutta ja ihastumista. Tunteita, jotka katosivat jossain välissä, mutta palasivat omistajansa luo tuoden suuren tyytyväisyyden tunteen.
Olen sosiaalinen, mutta en läheinen ihminen. Minä ehkä vähän pelaan, mutta rakastan ihmisiä. Ystäviäni en hylkää, mutta joskus erilleen ajautuminen vain tapahtuu. Joskus pitää vain päästää irti, joskus se on välttämätöntä. Olen onnellinen, kun yllättävän moni on pysynyt elämässäni. Vaikka en juttelisi jonkun kanssa kuukauteen, voin mennä aina juttelemaan ja silti mikään ei ole muuttunut. Sellaisia ihmisiä jokaisella pitäisi olla.
Sitten tästä ihastumisesta... Se tulee mitä yllättävämmällä hetkellä. Aluksi sitä ei aina kehtaa myöntää, mutta nyt en enää häpeä sitä. Olen ihastunut, entä sitten ? En mieti, mitä toinen osapuoli ajattelee minusta, ei se haittaa. Keskityn vain siihen, että olen vihdoinkin saavuttanut jotain elämässäni. Niin, en ole koskaan varsinaisesti ihastunut kehenkään. Sen takia kai tämän tunteen hahmottamiseen menikin hetki.
Elämä ei ehkä ole täydellistä, ei mikään ole. Kunhan muistan hymyillä ja hengittää ja muistaa hyvät asiat. Suruja ja huonoja asioita tapahtuu väistämättä, mutta en anna niiden lannistaa. Ne ovat elämää. Ja hei, minä rakastan elämääni juuri sellaisena epämääräisenä tunnemyrskynä.
J.K. Rowling - Harry Potter- sarja
Jane Austen - Ylpeys ja Ennakkoluulo
Lemony Snicket - Surkeiden sattumusten sarja
Jennifer Weiner - Lainakengissä
Janet Dailey - Viha vai Rakkaus
Stephenie Meyer - Twilight-sarja
Anna Gavalda - Kimpassa
Cecelia Ahern - Sateenkaaren tuolla puolen
Cecelia Ahern - Ps. I love you
Jodi Picoult - Sisareni puolesta
Plum Sykes - Manhattanin blondit
Kirjoittamalla
Lukemalla
Batterya juomalla
Musiikkia kuuntelemalla
Läskeilemällä
Nukkumalla
Syömällä
Ainaisella dataamisella
Sängyllä lötköttämällä
Kaksimielisillä vitseillä
Kinastelemalla
Pomppimalla
Teetä juomalla
Elokuvilla
Olemalla näsäviisas
Lauren Conrad: Like everybody and trust no one.
Supernatural
Pushing Daisies
Lost
House
Teho-osasto
90210
